Ihmiskunnan vanhin lääke ei todennäköisesti ole mikään yrtti. Saati asia, joka löytyisi nykypäivän apteekista. Se tuskin on mikään itsemme ulkopuolella oleva asia.

Uskon, että se on jotain, mitä kannat mukanasi joka hetki. Eikä sen käyttö maksa mitään. 

Se on oma äänesi. Laulu.

Ja me olemme lähes unohtaneet tämän.

Ihminen on aina laulanut — ja samoista syistä kaikkialla

Vuonna 2019 julkaistiin laaja tutkimus, jossa käytiin läpi etnografista aineistoa edustavasta otoksesta maailman yhteiskuntia. Tutkijat halusivat selvittää, mikä musiikissa on universaalia.

Tulos oli selkeä: musiikkia esiintyy jokaisessa tutkitussa yhteiskunnassa. Ja se liittyy toistuvasti samoihin yhteyksiin — lasten hoivaan, parantamiseen, tanssiin, rakkauteen, suruun, rituaaleihin.

Ja koska laulu on meille ihmisille luontaisin ja läheisin instrumentti, on hyvin todennäköistä että tämä kaikki liittyi ennen kaikkea laulamiseen.

Toisin sanoen: ihminen on aina laulanut. Ja laulanut samoista syistä, riippumatta siitä missä päin maailmaa on syntynyt.

Eikä laulu siis ollut vain harvojen esitystä, vaan kaikkien ihmisten arkea. Ihmiset ovat kautta aikain laulaneet työn ääressä, ruokaa valmistaessa, yhdessä iltaa istuessa, lapsia nukuttaessa. Surussa ja ilossa. Surussa ja ilossa. Rukoillakseen, parantaakseen, muistaakseen.

Meillä Suomessa oli runolaulu. Itkuvirret, joilla surtiin ja saatettiin vainajat. Työlaulut, kehtolaulut, paimenlaulut. Pohjoisen joiku.

Laulu ei ole alkujaan ollut mikään taitolaji. Vaan normaali, luonnollinen tapa elää.

Miksi tämä ei ole enää tapamme elää?

Mitä siis tapahtui? Miksi olemme kadottaneet kaiken tämän?

Muutos on yllättävän tuore ja se tapahtui hämmästyttävän nopeasti.

Merkittävä käännekohta on vuosi 1877. Silloin keksittiin fonografi — ensimmäinen laite, jolla ääntä pystyttiin tallentamaan.

Mieti hetki, mitä se tarkoitti.

Koko ihmiskunnan historian ajan, jos halusit kuulla musiikkia, jonkun piti tehdä se siinä ja nyt. Yleensä sinun itsesi. Toki usein myös yhdessä muiden kanssa. 

Kunnes sitten ei enää tarvinnutkaan.

Tallennetun äänen aikakausi alkoi. Suomessa säännölliset radiolähetykset käynnistyivät 1926. Kolme vuotta myöhemmin puhkesi niin sanottu gramofonikuume: vuonna 1929 Suomessa myytiin ensimmäistä kertaa yli miljoona äänilevyä. Televisio tuli koteihin 1950-luvun lopulla. Ja lopulta 2000-luvulla suoratoisto, joka toi kaiken maailman musiikin taskuihimme.

Koko ihmiskunnan mittakaavassa tämä äänitetyn musiikin aika on ollut vain pieni välähdys. Mutta se on muuttanut kaiken.

Miten laulamisesta tuli harvojen etuoikeus

Kun musiikkia on aina saatavilla, jonkun toisen tekemänä, alkaa synnynnäinen halumme tehdä sitä itse hiljetä.

Emme ole tietenkään lakanneet rakastamasta musiikkia— mehän kuuntelemme sitä enemmän kuin yksikään sukupolvi ennen meitä. Mutta emme enää tee sitä itse.

Meistä tuli yleisöä.

Ja samalla on tapahtunut merkittävä muutos myös siinä miten ymmärrämme musiikin ja sen roolin. Se mitä musiikki meille edustaa ja missä roolissa se toimii on useimmiten hyvin kaukana sen alkuperäisestä roolista ja tarkoituksesta hoitavana ja parantavana menetelmänä - reittinä yhteyden ja pyhyyden kokemuksiin.

Ne äänet, joita levyiltä, radiosta ja suoratoistopalveluista kuulemme eivät välttämättä ole niitä kaikkein parhaita tai parantavimpia. Musiikki mitä meille näitä reittejä tarjoillaan perustuu yleensä aivan muihin lähtökohtiin: kaupallisuuteen, mielikuviin, siihen mikä myy ja saa myymään… Taustalla on vaikuttimia, jotka ei välttämättä ole kovinkaan kiinnostuneita siitä että musiikki vaikuttaisi meihin hyvällä tavalla, jopa päin vastoin.

Ja niin meille on muodostunut melko vääristynyt käsitys siitä, mitä musiikki ylipäätään on. Se mitä useimmiten näemme on lähinnä kiillotettu tuote. Esitys. Suoritus.

Ja tästä on myös syntynyt se syvästi vahingollinen uskomus että laulaminen kuuluu vain harvoille - niille ammattilaisille, tähdille, lahjakkaille. Ja että muiden pitäisi pysyä hiljaa.

Huomaatko, mitä tässä oikeasti tapahtui?

Me emme menettäneet laulua siksi, ettemme osaisi. Me opimme luovuttamaan sen pois. Pikku hiljaa, ihan huomaamatta, me jäimme katsomoon ja annoimme äänenkäytön oikeuden vain joillekin harvoille ja valituille - ja annoimme oman äänemme hiljentyä.

Mitä me tämän myötä menetimme?

Samalla menetimme jotain hyvin oleellista: ihmiskunnan vanhimman lääkkeen. Työkalun, jolla ihmiset ovat vaikuttaneet omaan hyvinvointiinsa niin kauan kuin meitä on ollut — sekä yksilöinä että yhteisöinä.

Sillä sitä, mitä laulaminen tekee, ei mikään äänite voi tehdä puolestasi. Kuunneltu musiikki ei voi koskaan korvata itse elettyä musiikkia.

Kun sinä itse laulat, ääni ei tule ulkoa korviisi. Se syntyy sinun sisälläsi ja värähtelee omassa kehossasi. Sinun oma kehosi on soitin — kanava, jossa elämän energia liikkuu.

Kun laulat, laskeudut pienestä mielestäsi alas kehoon — tunteisiin, sydämeen, intuitioon. Päästät liikkeelle sen, mikä on jäänyt jumiin. Juurrut tähän hetkeen, yhteyteen itsesi ja kaiken elävän kanssa.

Laulaminen on ikiaikainen tapa palauttaa harmonia kehoon, mieleen ja sieluun.

Joissain alkuperäiskulttuureissa vielä nykyäänkin, kun joku voi pahoin, häneltä ei kysytä mikä on vikana. Häneltä kysytään: milloin viimeksi lauloit? Milloin viimeksi tanssit? Milloin viimeksi istuit hiljaa itsesi kanssa?

Eikä laulaminen vaikuta meihin vain yksilöinä. Se myös yhdistää meidät toisiimme - kaikilla tasoilla. Laulaessa sydämet tahdistuvat jopa fysiologisesti. Alamme resonoida toistemme kanssa, ja yhteinen sävel löytyy — sanan molemmissa merkityksissä. Ei ole sattumaa, että kaikkialla maailmassa on laulettu ennen kaikkea yhdessä. Laulaminen on yhdistänyt jopa kokonaisia kansoja. Muistatko Viron laulavan vallankumouksen?

Ja kun tiedostaa mitä laulaminen tekee — palauttaa meidät omaan voimaan, yhdistää ihmiset— voi ehkä kysyä, onko täysin sattumaa että se on meiltä kadonnut, vai onko meidät itse asiassa tarkoituksella opetettu hiljaisiksi? Maailmassa on taho, jolle omassa voimassaan ja yhdessä seisovat ihmiset ei ole toivottava asia.

Yhä useampi on alkanut muistaa

Mutta jotain on nyt muuttumassa. Me olemme alkamassa muistaa jälleen.

Yhä useampi tuntee kaipuun takaisin oman äänensä äärelle. Halun laulaa itse, tehdä musiikkia itse — ei vain kuluttaa sitä. Muisto voimavaroistamme ja siitä, keitä me oikeasti olemme, on heräämässä henkiin.

Ja tämä tuntuu tärkeältä juuri nyt. Maailmassa, joka on täynnä melua, erillisyyttä ja riitasointuja, tämän ikiaikaisen lääkkeen palauttaminen on uskoakseni juuri sitä, mitä me tarvitsemme.

Ja kyse ei todella ole taidosta tai osaamisesta - vaan täysin luonnollisesta asiasta, joka kuuluu meille kaikille.

Laulamisessa ei ole lähtökohtaisesti kyse musiikin esittämisestä. Vaan keinosta olla yhteydessä — itseen, toisiin, johonkin itseä suurempaan.

Ja tätä kaikkea se voi olla edelleen - kunhan otamme laulamisen takaisin itsellemme ja sille paikalle mille se kuuluu: jokapäiväiseen elämään.

Tämä on ollut yksi tärkeä syy miksi perustin Pyhän äänen piirin.

Kyseessä on verkossa toimiva yhteisö, jossa tuomme laulun takaisin omaan elämään, omaan kotiin.

Joka kuukausi sukellamme yhteen pyhään lauluun maailman eri perinteistä. Juuri niihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka ovat parantaneet ja yhdistäneet ihmisiä vuosisatojen, jopa vuosituhansien ajan. Laulat niitä omassa kodissasi, niin paljon kuin sinulle sopii — mutta et yksin, sillä koko piiri on mukana samalla intentiolla, laulamassa samaa laulua.

Tämä ei kuitenkaan ole ns. laulukurssi. Emme ole kehittämässä itseämme paremmiksi laulajiksi tai “kuulostamassa hyvältä” vaan nauttimassa äänen hoitavasta voimasta ja palauttamassa musiikin todellista tarkoitusta.

Jos tunnet kaipuun kuuntelemisen sijaan laulaa itse ja esiintymisen sijaan elää musiikkia jokapäiväisessä elämässäsi…tervetuloa mukaan!

Tutustu Pyhän äänen piiriin täällä.