Tunnistatko tämän kierteen?

Aloitat jonkin uuden harjoituksen täynnä intoa. Meditaation, aamurutiinin, hengitysharjoituksen, ääniharjoituksen. Alku sujuu hienosti. Ja sitten – yleensä viimeistään muutaman viikon päästä – harjoitus hiljalleen vain jää. Taas kerran.

Ja sitten selität tilannetta itsellesi. Sinulla ei vain taida olla tarpeeksi tahdonvoimaa. Olet kai vähän laiska. Tai liian kiireinen. Ehkä tämä ei sittenkään ollut sinulle sopiva juttu. 

Haluan sanoa sinulle heti alkuun tärkeän asian: harvoin kyse on pelkästään sinusta.

Meillä on toki tässä oma osuutemme, ja niin mukavuudenhalu kuin itsen välttely ovat todellisia asioita. Mutta hyvin usein taustalla vaikuttaa myös muita asioita, joilla on iso vaikutus tilanteeseen – sellaisia, joita ei vain useinkaan tule ajatelleeksi.

Harjoituksesta puuttuu usein ratkaisevan tärkeä elementti

Työssäni näen, miten tämä sama tarina toistuu ihmisten kohdalla kerta toisensa jälkeen. Ihminen löytää jotain mikä oikeasti koskettaa, mikä tekee hyvää, tuo rauhaa elämään – ja silti se jää. Hyvä tapa unohtuu ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla juurtua arkeen, heti kun elämä menee vähänkin solmuun.

Mutta jos mietit tarkemmin, ehkä tämä ei ole ihmekään…

Melkein kaikki henkiset harjoitukset, joita meille tänä päivänä tarjotaan, on rakennettu yhdelle ihmiselle. Ajatuksena harjoitella sitoutuneesti yksin, oman kodin nurkassa, oman motivaation varassa.

Ja sitten me ihmettelemme, miksei tämä kanna.

Ehkä siksi, että ihmistä ei ole rakennettu tähän. Me olemme koko olemassaolomme ajan tehneet näitä asioita ennen kaikkea yhdessä. Soittaneet ja laulaneet yhdessä. Tanssineet yhdessä. Rukoilleet yhdessä. Kaikki tämä on ollut osa arkea – ei yksinäinen suoritus, jota pitäisi viedä eteenpäin pelkästään omin voimin. Ja tätä me kaipaamme edelleen.

Olen itse oppinut tätä kantapään kautta

Olen luonteeltani vähän erakoitumiseen taipuvainen. Minulla on vahva itse tekemisen ja yksin pärjäämisen malli, ja olenkin monessa asiassa puurtanut aivan liian pitkään yksin. Enkä varmasti ole ainoa - me täällä pohjolassa kannamme hyvin usein raskasta yksin pärjäämisen taakkaa.

Tätä mallia on viime vuosina kuitenkin myös elämässäni haastettu paljon. Olen nähnyt yhä selvemmin, ettei se ole läheskään aina se toimivin tapa.

Esimerkkinä vaikkapa intialaisen musiikin, dhrupadin, opiskelu. Siihen kuuluu meditatiivinen aamuharjoitus, Aakar, jossa laulamme pitkää a-vokaalia – usein vain yhdellä äänellä, ja hyvin pitkään.

Aina kun teemme sitä yhdessä opettajani ja ryhmän kanssa, kokemus on todella voimallinen. Aika katoaa. Ääni vie mukanaan. Yhteyden kokemus on uskomaton.

Mutta kun retriitin jälkeen tulen kotiin tapahtuu poikkeuksetta jotain. Aluksi yhteinen kenttämme kannattelee vielä hyvin. Harjoitus sujuu, into on tallella. Mutta sitten arki ja sen velvollisuudet alkavat haastaa…ja yhteinen kenttäkin alkaa hiljalleen hiipua. Harjoitus harvenee. Joskus se jää joksikin aikaa kokonaan pois. Vaikka miten olin luvannut itselleni, ettei tällä kertaa kävisi niin.

Kunnes taas tulee tilaisuus laulaa yhdessä – ja päästä takaisin yhteyteen muiden kanssa, kokemukseen siitä että teemme tätä yhdessä. Sen jälkeen harjoitteleminen kotonakin taas helpottuu ja vaatii vähemmän omaa tahdonvoimaa.

Pitkään ajattelin, että tämä on minusta itsestäni kiinni. Että harjoitukseni välillä hiipuu koska en vain ole tarpeeksi kurinalainen. Kunnes tajusin, että kyse ei olekaan vain minusta. Kyse on myös isolta osin siitä yhteisestä kentästä, johon vaikuttaa toki opettajani voimakkaan korkea energia,  mutta ennen kaikkea se miten olemme ryhmänä siinä yhdessä, saman asian äärellä, samalla intentiolla.

Mikä auttaa sitoutumaan

Haluan tehdä yhden asian selväksi: en sano, etteikö yksin kotona harjoittelu olisi mahdollista tai tärkeää. Että meidän pitäisi harjoitella tai laulaa vain ryhmissä. Päinvastoin – oma harjoitus on ydin. Esimerkiksi laulamisessa se oma säännöllinen hetki, oma rauha, oman äänen ja itsen syvä kuuntelu ja äänellä vapaa ilmaisu on kaiken kivijalka.

Mutta jotta se toteutuisi kerta toisensa jälkeen, päivästä ja viikosta toiseen, se tarvitsee ympärilleen yleensä muutaman asian:

Selkeän harjoituksen. Jos joudut joka kerta erikseen miettimään ja päättämään mitä teet ja miten, iso osa energiasta menee jo siihen, ja tämä on monelle liikaa. Jos taas on yksi selkeä asia valmiina, siihen tarttuminen on helpompaa.

Harjoituksen uudistumisen. Täysin sama harjoitus loputtomiin alkaa jossain vaiheessa useimpia puuduttaa. Kun taas on säännöllisesti myös jotain uutta odotettavaa, mielenkiinto pysyy elossa ja uusia ulottuvuuksia pääsee avautumaan. 

Vakaan rytmin. Ei välttämättä tiukkaa aikataulua, jota noudatetaan orjallisesti, mutta tietty syke harjoituksessa, niin että systeemisi oppii palaamaan harjoituksen äärelle säännöllisesti, ilman että asiaa tarvitsee joka kerta isommin päättää. Eli että siitä tulee luonnollinen osa arkea. Tämä vaatii yleensä aluksi vähän totuttelua, mutta onnistuu kyllä. Harjaamme yleensä hampaatkin kahdesti päivässä miettimättä sitä sen kummemmin joka kerta.

Kokemuksen siitä, ettei ole yksin. Että samaan aikaan myös muualla muutkin ihmiset tekevät samaa, samalla intentiolla. Että olet osa jotain suurempaa kokonaisuutta. 

Nautinto ei ole syvyyden vastakohta

Ja sitten on vielä yksi asia, joka vaikuttaa sitoutumiseen valtavasti. Siitä puhutaan yllättävän vähän.

Me suhtaudumme (ainakin täällä Suomessa) elämään usein aika vakavasti. Ja sama vakavuus siirtyy helposti myös henkiselle matkalle. Ajattelemme, että tulokset syntyvät vain ponnistelun ja kärsimyksen kautta. Että jos jokin tuntuu liian mukavalta, se ei voi olla oikeasti tehokasta.

Ja niinpä valitsemme usein harjoituksia, jotka ovat jonkun muun mielestä toimivia ja hyviä… mutta joista emme itse oikeasti nauti. Ja sitten ihmettelemme, miksei niissä jaksa pysyä.

Mutta mieti hetki: missä sinä olet elämässäsi oikeasti pysynyt kiinni?

Todennäköisesti niissä asioissa, joista olet nauttinut. Niitä ei ole tarvinnut puskea kalenteriin tahdonvoimalla – olet aidosti halunnut tehdä niitä.

Ja henkisen kasvun matkalla tämä on erityisen oleellista. Kun pusket itseäsi tekemään jotain, mikä ei oikeasti tunnu hyvältä, tästä tulee uusi vaatimus entisten päälle ja keho menee helposti stressitilaan. Se on selviytymistila, jossa kaikki pikemminkin puristuu sen sijaan että jokin syvä pääsisi itsessä avautumaan. Kun taas teet jotain mistä nautit, keho rentoutuu ja avautuu – ja vasta siinä tilassa todellinen, syvä muutos on ylipäätään mahdollinen.

Eli nautinto ei ole syvyyden vastakohta. Se on oikeastaan sen edellytys.

Ja tässä musiikki on aivan poikkeuksellisen upea asia. Kukapa meistä nyt ei nauttisi musiikista! Se on ihmiselle jotain hyvin luontaista. Ja tämä on yksi syy miksi uskon, että ääni ja musiikki kotiinpaluun tienä toimivat erityisen hyvin. Ne yksinkertaisesti tuntuvat hyvältä jo itse hetkessä jolloin paitsi harjoittelun valitseminen on huomattavasti helpompaa, myös reitti syvyyksiin on luontaisesti sujuvampi. 

Kolikon toinen puoli: oma osuutesi

Kaikki edellä mainittu tekee sitoutumisesta helpompaa. Mutta mikään niistä ei silti tee itse työtä puolestasi. Harjoituksen ääreen asettuminen on lopulta aina sinun oma valintasi. Ja tähän liittyy jotain, mikä on tässä ajassa monelle erityisen vaikeaa: toisto.

Me elämme maailmassa, joka houkuttelee jatkuvasti johonkin uuteen. Ja niin me myös henkisellä tiellä usein haalimme ja haalimme uutta, menemme pinnalta pinnalle, emmekä koskaan sukella kunnolla syvälle yhteenkään asiaan. Uusi kurssi, uusi tekniikka, uusi oppi,…

Mutta syvyys ja sen mukanaan tuoma todellinen muutos ei aukea näin.

Otetaan esimerkiksi holistinen äänenkäyttö, erityisesti pyhät laulut. Niiden vaikutuksia voi toki tuntea jopa minuuteissa, mutta niiden todelliset lahjat silti avautuvat vasta toiston kautta. 

Ensin opit sanat. Sitten melodia alkaa tuntua tutulta. Ja jossain kohtaa - yleensä kuitenkin vasta jonkin ajan jälkeen – tapahtuu jotain tärkeää: laulu alkaa nousta itsestään mieleen. Huomaat hyräileväsi sitä tiskatessa, kävellessä, pitkin päivää eri hetkissä. Laulu alkaa soida sinussa ja tehdä työtään sinussa myös silloin kun et itse aktiivisesti ole sen äärellä. Laulu alkaa laulaa sinua. Ja silloin alkaa tapahtua isompia asioita.

Tätä ei kuitenkaan tapahdu, jos et suostu toistoon. Jos vaihdat laulua joka päivä tai viikko. Jos laulat vain kerran viikossa. Se tapahtuu vasta kun pysyt säännöllisesti ja pidempään yhden laulun kanssa lähtemättä tempautumaan aina johonkin uuteen.

Mutta tässä hyvä uutinen: kun jokin alkaa oikeasti avautua sisälläsi, myös sitoutuminen muuttuu helpommaksi. Kun alat huomata, että jokin todella muuttuu itsessäsi ja elämässäsi, halu jatkaa kasvaa itsestään. Syntyy kehä, joka alkaa kannatella itse itseään.

Mutta se kehä käynnistyy vain siitä, että sinä ensin valitset syventyä.

Ja tiedätkö mitä – juuri tämä on myös tärkeä osa tätä koko kotiinpaluun matkaa. Syvyyteen suostuminen on myös itse harjoitus. Se, että valitset itsesi – yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka ihan pienestikin aluksi, omassa arjessasi. 

Sillä egomme on mukavuudenhaluinen. Ja sen voittaminen on tietysti se mitä olemme tällä henkisellä matkalla paljon tekemässä. Mutta mukavuudenhalun ja itsen välttelyn voittaminen tapahtuu helpommin kun et ole sitoutumisesi kanssa yksin. 

Sinun motivaatiosi tuskin on heikko. Mutta tulta ei useinkaan sytytetä yhdellä tikulla sateessa. Tarvitaan vähän suojaa, vähän kuivaa sytykettä – ja usein myös toinen ihminen, joka pitää kämmenillään tuulta pois siltä pieneltä liekiltä, kunnes se on tarpeeksi vahva palamaan itsekseen.

Näistä aineksista rakensin Pyhän äänen piirin

Perustamani Pyhän äänen piiri on rakennettu juuri näistä aineksista, joista olen tässä kirjoittanut. 

En halunnut tehdä taas yhtä kurssia, jonka jälkeen jäät yksin ja homma hiljalleen hiipuu. Halusin luoda jotain jatkuvaa äänen ja musiikin tielle - yhteisön, joka kulkee tätä matkaa oikeasti yhdessä, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, ilon ja nautinnon kautta. Piirin, jossa meillä on yksi selkeä harjoitus (laulu), joka uudistuu joka kuukausi. Rytmi, joka kannattelee. Ja se kokemus, ettet tee tätä yksin.

Jos tämä kutsuu puoleensa, tutustu Pyhän äänen piiriin täällä.

P.S. Jos olet moittinut itseäsi siitä, ettet saa mitään vietyä loppuun – anna sen ajatuksen levätä hetki. Ehkä et ole tarvinnut lisää tahdonvoimaa. Ehkä olet tarvinnut jotain, joka kantaa silloin kun oma into hiipuu.